Hey Now

Huone on niin tyhjä, vain pöytä, sänky, lipastot, läppäri ja kukka, kaikki muut on pakattu ja odottaa huomista siirtoa uuteen maailmaan. Hassua miten kaikki voikaan muuttua yhdessä hetkessä. Kuinka kaikki vanha, tuttu ja turvallinen voi kadota ja edessä odottaa aikuistuminen. Sitä kuvittelee, ettei mikään voisi mennä vikaan. Rakkaimmat lähellä turvana eikä tarvitse pelätä yksin oloa. Yks kaks kaikki revitään auki ja saat lähtöpassin, pakkaat tavarat ja astut uuteen asuntoon. Yksin.

Koska ihminen on oikeastaan valmis muuttamaan omilleen? Jotkut muuttaa jo jatko opiskeluun lähtiessä pois kotoa, mutta silloin se on heidän oma päätös. Jotkut asuvat yli parikymppisiksi vanhempiensa luona, mutta jos saat kuulla että muutat yksin se kuristaa kurkkua ja kivistää sydäntä. Entä jos en olekkaan vielä valmis lähtemään? Entä jos en olekkaan tarpeeksi vahva levittämään siipiäni ja epäonnistun? Juurikun elämä on asettunut ja kaikki paha jäänyt taakse elämä pistää eteen uusia haasteita, uutta surua ja uutta vaikeutta, uutta onnea. Herääkin kysymys, kuinka paljon me kestämme, ennenkuin adistus kasvaa ja annat kaiken olla, käperryt nurkkaan ja haluat unohtaa kaiken pahan ja halata polviasi peloissasi. 

Kysymys taitaa pikemminkin olla, uskallanko kasvaa aikuiseksi ja ottaa todella jokaisesta liikkeestäni täyden vastuun? Mitä jos olisin halunnut pysyä lapsena, vielä ainakin usean vuoden. Miksi meistä pitää muokata väkisin aikuisia? Miksi meidät pakotetaan kokeilemaan ovatko siipemme tarpeeksi vahvoja, vaikka emme välttämättä edes itse haluaisi vielä yrittää? Totuus on, että muutos pelottaa. Ja paljon.
Elämä tulee muuttumaan, mutta miten käy kaiken muun kansa? Jos emme ole tarpeeksi vahvoja, hylkäävätkö kaikki meidät ja antavat räpytellä siipiä kun ne ei jaksa enää kannattaa elonpainoa, stressiä, ahdistusta, pelkoa..
Eniten yksin muutossa pelottaa miten kaikki muovautuu, nyt kun katson tulevaisuuttani yksin en näe siinä mitään ongelmaa, enkä oikeastaan osaa pelätäkkään, mutta mitä tapahtuu kuukauden päästä? Haluanko silloin enää olla vahva ja jaksaa uskoa että kaikki järjestyy parhainpäin. Ajatus karmii, että oloni leviää käsiin ja en saa sitä kokoon enkä purettua, vaan pilaan kaiken omien pelkojeni takia. 

Jos edes yskin, koko huone kaikuu, katson hiljaa julisteita seinällä ja haluan itkeä. Tämä on viimeinen yöni tässä huoneessa, näiden seinien sisällä, täällä, jossa loin turvallise elinympäristöni. Täällä, jossa sain elää ilman pelkoa ja ahdistuneisuutta. Täällä olin vapaa. Ja nyt se vapaus riistettiin minulta jonka olin taistellen onnistunut saamaan takaisin. En voi sanoa olevani täysin terve, mutten voi sanoa olevani myöskään sairas.
Tasottuuko stressi ja elämä alkaa pyörimään omalla painollaan, eikä se olekkaan niin kamalaa asua yksin? Ehkä jopa alkukankeuden jälkeen pidän siitä? Onneksi sentään en ole yksin, rakkauteni ja uusi koira tuo elämääni iloa ja valoa, joten minun ei tarvitse olla yksin. Bring it on. Katsotaan mitä kohtalo on minulle märäännyt tapahtuvan. Onko tämä nyt se kuuluisa risteys kohta elämässäni? Onko nyt se vaihe, että päätän millaisen elämästäni teen, sellaisen kuin haluan, vai sellaien kuin vanhempani haluavat.
Let's see. Bring it on.